Vanha suomalainen sananlasku ”Parempi papin vihassa kuin sepän vihassa” kuvaa sepän merkitystä agraariyhteiskunnassa. Niin seppää kuin pappia on tarvittu, seppä hoitaa työkalut ja pappi sielun. Onnistunut maanviljely on ollut elinehto, mutta ihminen ei elä pelkästä leivästä. Molempia tarvitaan, siksi sepät saivat istua maaseudun kirkoissa kunniapaikoilla valtaapitävien seurassa. Suomalaisessa yhteiskunnassa käsityöläisten ja evankelis-luterilaisen kirkon suhde on ollut suoraviivainen ja mutkaton. Joonas Kokkosen oopperassa ”Viimeiset kiusaukset” seppä Högman jakaa Paavo Ruotsalaiselle väkeviä hengellisiä ohjeita.
Suomen käsityön museon ”Ikuinen metalli – Metallitaidetta Suomen kirkoista ja hautausmailta” –näyttelyn kokoamisvaiheessa Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Kaarlo Saarento avasi minulle taiteen merkitystä ortodoksille kirkolle:
”Kirkkotaide eri muodoissaan on keskeinen osa ortodoksista jumalanpalvelusperinnettä ja uskonelämää. Pyhäkkötilan ajatellaan edustavan iankaikkisuuden läsnäoloa ajassa ja maallisen jumalanpalveluksen heijastavan taivaallista palvelusta Jumalan valtaistuimen edessä. Niinpä kirkkorakennuksissa ja liturgisessa elämässä kauneuden tavoittelu on keskeistä. Erityisesti korostetaan käsityön arvoa, sillä taidetta luodessaan ihminen ikään kuin jatkaa Luojan luomistyötä Hänen kunniakseen.
Metalleilla ja niiden joukossa varsinkin jalometalleilla, kullalla ja hopealla, on perinteisesti ollut keskeinen sija ortodoksisessa kirkkotaiteessa ja liturgisissa esineissä. Vanhastaan Jumalalle on pyritty tarjoamaan kauneinta, parasta ja kalleinta, minkä lisäksi myös kestävyys ja ”ikuisuus” ovat olleet materiaalivalintoja määrittävinä tekijöinä. Monet arvokkaat esineet ovat päätyneet kirkkoihin yksityisten seurakuntalaisten lahjoituksina, sillä he ovat halunneet kirkon kaunistajina kantaa uhrilahjan Jumalalle. Ortodoksinen kirkkorakennus rakennetaan aina lähtökohtaisesti ikuiseksi, joten myös sen jumalanpalvelusesineistön kestävyys on ollut arvo sinänsä.”
Tämä isä Kaarlon teksti avasi omaakin suhdettani käsillä tekemiseen. Ammattitaitoinen käsityö sisältää parhaimmillaan aidon ihmeen. Valmis esine ikään kuin irtaantuu tekijästään – olen kuullut useammankin mestarin sanoittavan tätä ihmettä: ”minäkö tuon tosiaan tein”. Näissä hetkissä nykyaika ja koko ihmiskunnan historia kohtaavat. Käden ja ajatuksen yhteistyöstä on syntynyt valmis teos, luomisen ihme.
Ihmisellä on ollut aina sisäsyntyinen tarve kohdata itseään suurempaa. Tämä informaatiotulvan, automaation ja tekoälyn kyllästämä aika kaipaa vastapainoa, jota monet saavat niin taiteesta, käsillä tekemisestä kuin hengellisyydestäkin. Kädet ovat ajatuksen jatke, joskus jopa itse ajatus. Sama käsi voi tarttua niin työkaluun kuin miekkaankin, luoda, lyödä tai siunata. Useimmissa kielissä tunnetaan käsitteet käsitellä, käsittää, sormituntuma jne.
Paikallaan tapahtuva mietiskely on juuri siksi niin haastavaa, että siihen ei sisälly liikettä eikä fyysistä toimintaa. Käsillä tekeminen onkin oikotie meditatiiviseen flow tilaan, jossa työ ja ajatus kulkevat kuin itsessään, ilman aktiivista ohjausta. Uskonnon kannalta tällainen tila voi olla rukous, jossa ihminen ei pyydä itsekkäästi itselleen tai läheisilleen vaan pikemminkin on kokonaisuutena läsnä itseään suuremman voiman äärellä. Luostareissakin harrastetaan käsityötä, todennäköisesti juuri tästä syystä.
Metallikäsityöläisen työhön kuuluu tekijän elinkaarta pidempi tulosvastuu, joka lähentyy ikuisuutta. Teoksen pitää olla paitsi pitkäikäinen, myös korjattavissa. Kirkkoihin ja hautausmaille tehdyt restauroinnit ja korjaustyöt ovat tarjonneet kiinnostavia mahdollisuuksia kurkistaa aikojen taakse. Kun tutkii, korjaa ja entisöi, on suorassa kontaktissa aikoja sitten eläneeseen tekijään. Jokainen tekninen ja visuaalinen ratkaisu on valinta, jonka tekijä on jättänyt minulle. Samalla tiedostaa, että teen itse jatkuvasti samaa ja toivon tulevan kollegan ajattelevan minusta arvostavasti, todeten että ratkaisuni kestää vielä seuraavat sadat vuodetkin. Aina ratkaisut eivät ole kestäneet ja silloin mietin olosuhteita, jossa niihin on päädytty: olivatko olosuhteet vaikeat, materiaalista pulaa tai pihtailiko seurakunta maksussa?
Kirkoille tehtävä taide ja taidekäsityö on aina erityistapaus. Kirkkotaiteen pitää kestää aikaa niin fyysisesti kuin sisällöllisestikin. Kirkko on pyhä tila, jossa kohdataan koko ihmisen tunteiden kirjo. Hyvä kirkkotaide auttaa kohtaamaan niin surut, ilot kuin uskon koettelemukset. Laadukas taide ja taidekäsityö jatkaa valmiina teoksenakin samaa ihmisen ylittävää luomisen ihmettä kuin niiden tekeminenkin.
Teksti: seppämestari Antti Nieminen